Mitäs nyt?

Parin ihmettelypäivän jälkeen Cheela joka UNZAn puolesta asioitamme hymyillen hoitelee olikin jo sopinut asunnon tiirailua päidemme iloksi. Pari ensimmäistä teilattiin, koska koimme, että laatu ja hinta eivät kohdanneet. Sitten alkoikin seuraava tuntua jo hyvälle. Juuri valmistuvat uudet asunnot ovat lähellä kaikkea ja turvallisella seudulla. Mutta jokin meissä naisissa on kun meitä on monta niin asiat meinaa välillä olla, miten sen sanoisi..hupaisan haastavia?


Saimme aikaan pohdinnan joka liittyi niin oman tilan tarpeeseen kuin rahallisiin seikkoihin. Pohdinta jatkui ja lopulta saimme tehtyä diilin, mihin kukaan tuskin oli tyytyväinen, mutta johon verivaloin lupauduimme. (Sisältää liioittelua)
Eipä tiedetty tuolloin, että tämä kyseinen paikka ei tule olemaan kotimme. Tapasimme opettajamme seuraavana aamuna ja he sanoivat, että omistajat ovat perääntyneet. Oliko syy aikataulujen viivästys rakennustöissä vai seitsemän suomalaisnaisen yhteiselämän sivustaseuraamisen piinaavuus? Itse luulen, että Cheela huomasi meidän väkinäisen kompromissin ja ei halunnut kolmatta maailmansotaa, vaan etsi uuden kotiehdotuksen. No sittenhän me lähdettiinkin samana iltana kaupunginosaan nimeltä Roma ja siellä löytyi pomppuisen hiekkatien päästä KOTI.Villa Musembe. Tilava talo, ihana piha avocadopuineen, uima-allas ja seitsemän hyvin tyytyväistä naista. LIFE IS AMAZING!

Kaikki seitsemän, laulamassa official openingissa :)

4.3.2015
Mikke eli Mikael Renlund, Kartsa eli Jussi Kareinen, Miimu eli Miia ja Maamu eli Maiju eli minä (syytään suurelta osin Gagaa näistä nimistä...) lähdimme käymään Lusakassa sijaitsevassa Suomen suurlähetystössä. Tarkoitus oli mennä kertomaan mikä on meidän suunnitelmamme Lusakassa ja missäpäin oleilemme, jotta he tietävät sijaintimme mikäli jotakin sattuu. Saimme kuulla myös heidän tämänhetkisistä toimistaan. Ja siellä siis tapahtuvat nyt meidän osaltamme vaalit 8-11.4. Me esittäydyimme ja meille esittäytyi; Timo Olkkonen (Ambassador), syyskuussa suurlähettilään virkaan astunut miellyttävän rento mies ja Pieta Seppänen, Programme Officer, Human Rights and Democracy.

Pieta valaisi meitä organisaatioista joita Suomen valtio tukee rahallisesti, eli seuraavista:
FODEP- Foundation for democratic process-- Valvoo vaaleja, pyrkii saamaan enemmän ihmisiä äänestämään...
WiLDAF- Women in law and Development in Africa-- Naisten aseman parantamisen puolesta. Sukupuoleen kohdistuvaa väkivaltaa ehkäisevää toimintaa sekä nyt alkamassa projekti jossa koitetaan herätellä naisia äänestämään enemmän.
GLM-Green Living Movement--Kestävän kehityksen järjestö. He pyrkivät levittämään uusia toimintatapoja ja käytösmalleja varsinkin pienviljelijöille, joiden valinnat vaikuttavat koko maailmaan.
BAREFEET- josta mainitsinkin viimeksi. Heidän tukemiseen menee Suomesta Taxvärkkirahaa.

Kun lähdimme suurlähetystöstä, niin olin kirjoittanut vihkoon kerrassaan sekavat muistiinpanot ja ensitöikseni laitoinkin Pietalle viestiä “Tarkennuksen tarpeessa”. Kysyin mitkä olivat järjestöjen nimet ja yhteyshenkilöt. Pieta vastasikin nopeasti ja laitoin jokaiseen organisaatioon sähköpostiviestin, jossa esittelin meidät kolme Kokkolalaista. Kerroin mitä voimme tehdä, kauanko olemme maassa ja niin edelleen. Pian vastuksia alkoi tipahdella.
Ensimmäinen tapaamisemme oli Fodepin kanssa Protea Hotelssilla 10.3.2015, jossa heillä oli menossa luento tutkimuksesta liittyen äänestämisprosentteihin eri puolilla Lusakaa.

Fodepin kokouksesta löytyi myös suurlähettiläämme Timo Olkkonen! Valokuuvajalla oli varmaan venynyt edellinen ilta, kuvanlaadusta päätellen.

Suomen suurlähettilään puhe.

 
Oli erittäin mielenkiintoista kuulla mitä he konkreettisesti tekevät. (Vaikka kuvista voisi päätellä, että kuvasimme koko luennon suurlähettilästä...)
Sovimme myös seuraavan tapaamisen joka tapahtui 13.3 klo10:00 Heidän toimistollaan Omelo Mumba roadilla. Siellä meitä odotti Chimfwembe Mweenge, Program Manager. Hän kertoi organisaation toiminnasta vielä tarkemmin. He keskittyvät vaalivalvontaan, kansalaispoliittisiin oikeuksiin, demokratiakehitykseen, vaalilupausten toteutumiseen sekä tarkkailevat kansalaisten vaaliaktiivisuutta. Ei ole helppo homma.
Heillä ei ole juurikaan ollut käytössä draaman keinoja ja kaikella rakkaudella, sen huomaa.
Palaverissa ei juuri sovittu mitään. Useasta syystä. Me olimme niin kuuliaisia, että kuuntelimme herkeämättä toimintakuvausta. Kuuntelimme! Tajusimme miehen kiittäessä, että olimme avanneet suumme vain kohdassa jossa nimemme kerrotaan sekä siinä kun kysytään mitä osataan. Ilmeisesti ei ainakaan puhua. Valmistautuneita olimme. Näytimme jopa tekemämme harjoituspajan heille, aiheena poliittinen aktiivisuus. Toinen ja hyvin ristiriitainen syy oli Chimfwemben toiminta. Hän vaikutti siltä, että haluaa kertoa asiat meille tarkasti ja siten meillä ei ollut syytä keskeyttää. Kun hän lopetti järjestön esittelyn hän esitteli meidän johtajalle Chipenzi McDonaldille ja sitten sanoikin heipat. Hän selkeästi päätti kokouksen. Emme kyseenalaistaneet sen loppumista. Mietimme myöhemmin, että hän kuitenkin puhui jatkotapaamisista.
Tässäkohtaa, eli nyt kirjoittaessani herää kysymys.
Pohdimmeko näitä asioita, koska olemme naisia? Pohdimmeko niitä, koska harjoittelun onnistuminen on meille tärkeää? Vai koska koko koulutus pohjautuu kyseenalaistamiselle ja ajatukselle ihmisen jatkuvasta kehittymisestä ? Vai kenties, koska kaikki uusi kulttuurissa  hämmentää? En osaa vastata.

Mutta sen tiedän, että laitoin viestiä jälleen järjestöön, enkä jättänyt heitä rauhaan. En saa mielenrauhaa mikäli järjestö luuli, että me emme halua työskennellä heidän kanssaan. “Innottomat Suomalaiset”. Nyt  pohdimme siis milloin näemme uudelleen ja mitä suunnitelmia tulee olla valmiina siihen mennessä.

Matkamme eikun jatkuu ja ilmeet kohenee :P

 

 

           

 

Savolaenen Sambiassa part två

III - Ihania intensiivikurssin ihmisiä

Intensiivikurssin ensimmäisenä päivänä sadekausi oli vielä lopuillaan. Kävelin opiskelutilaan ja jännitti millaisia ihmisiä sieltä tulee vastaan. Seitsemän suomalaista loisti läsnäolollaan, koska olimme juuri saapuneet ja olimme kaikki kalpeita kuin lakana. Ihmiset rynnistivät heti kättelemään ja kertomaan nimiään. Niistä yksikään ei jäänyt ensimmäisellä kerralla mieleen. Ensimmäinen kokonainen päivä Afrikassa oli kaikin puolin absurdi. Suomalaisesta omasta tilasta oli pakko luopua, kun aloitimme lähestulkoon heti leikillä, jossa Tansanialainen opettaja soitti rumpua keskellä tilaa. Kun rummutus loppui, piti löytää pari niin nopeasti kun pystyi. Se joka jäi ilman paria tipahti pois pelistä. Arvatenkin afrikkalaiset eivät leiki tätä leikkiä suomalaiseen rauhalliseen tapaan, vaan huomasin monta kertaa, että joku on nostanut minut ilmaan tai kaksi ihmistä tappelevat minusta. Tästä leikistä tuli hitti ja pelasimme sitä monta kertaa parin ensimmäisen päivän aikana. Muistoksi jäi pari mustelmaa ja taisin itsekin varastaa aika aggressiivisesti muutaman kerran joltakulta parin.

Välillä tuntui jopa haastavalta tutustua uusiin tyyppeihin, koska afrikkailaisten englanti ei ole aina helpointa ymmärtää. Moneen kertaan kuulin sanovani:“Excuce me”, “Sorry”, “What did you say?”, “Can you repeat that?”. Pitkin viikkoa kuitenkin puhe alkoi käydä selkeämmäksi, ehkä korvat tottuivat siihen. Mutta perkule: kyllä aivoja väsytti iltaisin, kun koko päivän yrität ensin ymmärtää mitä toinen sanoo englanniksi, sitten kääntää sen päässä suomeksi ja lopuksi itse miettiä suomeksi ja sitten englanniksi mitä vastaat. Muutenkin tuntuu, että me kaikki nukutaan täällä paljon enemmän kuin Suomessa.

Official opening -höpöilyä. Mikke on coolein kaikista!

Loppujen lopuksi ihmiset alkoivat viikon aikana käymään tärkeiksi ja tärkein yhteinen kieli löytyi harjoitteiden, tanssin ja kokemusten kautta. Kun Tansanialaisten ja Kenialaisten lähtöpäivä koitti olin ihan depiksessä. Välillä tuskastuttaa, miksi sitä pitää olla niin kauhean herkkä kaikelle ja kiintyä ihmisiin. Musta tuntui siltä, että minäki haluan lähtä kotiin. Miksi me jäädään tänne ja nuo lähtee? Siinä meni pari päivää tajuta, että me ollaan oikeesti oltu täällä vasta vähän päälle viikko ja me jäädään tänne vielä 12 viikoksi. Kaikkia eli Sambialaisia me ei kuitenkaan vielä hyvästelty, vaikka ei ollakkaan moneen kertaan niitä nähty kurssin jälkeen.

Chris "SureSure" Kamwengo

Katuta, Iida, Tompo, minä ja Chris

       
Zambialaisista meitä selkeästi parhaiten ymmärtävät Suomessa käyneet Moono ja Chris. Molemmat ovat olleet vaihdossa Kokkolassa viime syksynä. Selkeästi he ymmärtävät, millainen kulttuurishokki täysin erilaiseen kulttuuriin tuleminen on. Kun lähdimme Barefeetiltä slummiyhteisössä käynnin jälkeen, olin aivan puulla päähän lyöty. Chris kysyi minulta olenko ookoo ja sanoin, että en ole rehellisesti koskaan kokenut mitään vastaavaa. Hän hymyili minulle ymmärtävästi ja totesi “Welcome to Africa”. Yep. Welcome. SureSure. Sen jälkeen juostiin vielä tanssimaan ja laulamaan rumpujen paukkeessa. Moonon laulutaidoista puolestaan pääsimme nauttimaan jo Kokkolan KULMALLA klubeissa. Hän on hymyileväinen persoona ja hyvin musikaalinen. Kävimme Moonon keikalla Bongwe -baarissa, jonka nimeä en koskaan muista ja kutsunkin sitä LocaLocaksi. Moono lauloi kauniisti ja näytti vielä kauniimmalta valkoisessa pitkässä mekossa. ^^ Auringonpistoksesta huolimatta kiva ilta. :) Zambialaisista pojista tutuksi on tullut myös Katuta, joka puhuu paljon ja jonka vuoksi olemme alkaneet ISKEMÄÄN SILMÄÄ. Aivan vahingossa ja huomaamatta. Syytän tästä vain ja ainoastaan Katutaa. Ensimmäistä kertaa, kun hän iski silmää, tällä suomalaisella tytöllä kesti hetki tajuta mitä tapahtui ja sitten remahtaa nauruun. Mitä useammin asia kuitenkin toistui, huomasimme tyttöjen kanssa iskevämme silmää toisillemme jatkuvasti ja joka kerta kysyvämme “Iskitkö just silmää?”. Iida teki ennätyksen vinkkaamalla silmää varmaan lähemmäs 20 kertaa tunnin sisään. :D

Katuta "VinkVink" silmäniskijä.

Moono näytti niiiiin kauniilta keikalla <3

Pahimpia hyvästeltäviä oli maailman sydämellisin Kevin. Kevin on Keniasta ja jaksoi aina huolehtia onko kaikki hyvin, kannustaa ja kehua niin että se kuulosti OIKEASTI vilpittömältä. Sen silmistäkin näkyi aina, kuinka empaattinen se on. Kevinin englanti oli myös paljon selkeämpää, kuin monen muun, joten oli helppo käydä pidempiäkin keskusteluja. Vaikka tyyppi oli usein rauhallinen, niin silti se lähti tanssimaan Darudea meidän kanssa ja kiipesi viimeisenä iltana Maijun kanssa lähes kolme metrisen aidan yli, kun portinvartija oli nukahtanut. Kevinillä on myös rastat, vaikka kuulemma Keniassa vanhemmat ihmiset katsoo pahasti, jos on rastatukka, mutta hän oli haaveillut pitkään rastoista, joten otti rastat. Sen ihmisen hymyä on ollut moneen kertaan ikävä, kun muistelee intensiivikussia.

Ihanista ihanin Kevin ja meitsi luennolla.

Toinen huippu tyyppi oli Tansanialainen Claudia. Kakskymppinen tyttö opiskelee Tansaniassa musiikkia, vaikka vanhemmat siitä ei kovin mielissään ollutkaan. Claudia kertoi, että oli lapsena jo päättänyt, että hänestä tulee muusikko. Vanhemmat oli sanonut, että älä tommoisia haaveile, ja toivonu, että haave menee ohi. Olivat sitten sanonu, että katsotaan uudestaan sitten kun menet yliopistoon. Eipäs se mennyt ohi. Vanhemmilta salassa Claudia haki musiikkia opiskelemaan, vaikka väitti vanhemmilleen hakeneensa ihan muille linjoille. Tulosten tultua sanoi porukoilleen, “että oho en päässyt muuhun kuin musiikkiin”. Siltä tytöltä kyllä suju sekä räppi, että laulu. Muutenkin pakko sanoa, että varmaan aidosti coolein tyyppi ketä oon tavannu. Välillä se kuunteli yksikseen musiikkia ja laulo samalla. Välillä taas huusi ja riehui bussissa kuin viimestä päivää. Usein se oli vakava ja toisinaan hymyili. Meillä oli tapana huutaa toisillemme “Poza” (Valheita) tai “Okuta” (Mahani on täynnä), kun käveltiin toistemme ohi. Viimeisenä iltana se taisi juoda vähän liikaa kaljaa. Mulla iski kauhea kana-emo moodi. Afrikkalaiset päihtyy helposti. :D Intensiivikurssin jälkeen siltä on tullut whatsappissä meidän intensiivikurssin ryhmään sellaista gangsta-englantia, että ollaan saatu monet naurut. True dat. MC u.


  

Lähdönhetki.

"POZA" - Räppärityttö Claudia

  


Yksi ryhmän ilopillereistä oli Tansanialainen Daniel. Danielilla oli aina kauheasti asiaa, jos hän sai puheenvuoron. Me tehtiin samassa ryhmässä ryhmätöitä, ja nauratti kauheasti, kun aina kun hänellä oli idea, esimerkiksi esityksestä, hän kertoi koko esityksen idean alusta loppuun intensiivisesti ja tauoitta, eikä jättänyt muille varaa täydentää ideaa. Usein kaikki vaan nyökytteli päätään ja päädyttiin sen jälkeen johonkin toiseen yhteiseen ideaan. Tyyppi oli siis kaikin puolin symppis, joka vaan innostui ideoista vähän liikaa. Kun pidimme ryhmän kanssa esitelmää, jossa olimme puhuneet ilmastonmuutoksesta, hän otti yhtäkkiä roolin päälle ja lähti vaahtoamaan asioista, kuin jonkinsortin poppamies. :D Yleisön huomio oli taatusti nauliintunut. Muutenkin aina kun kuulen Danielin nimen, heti ensimmäisenä mieleen tulee jätkä vetämässä ryhmälle “Tumbogele” -laulua. Viimeisenä aamuna ennen lähtöä Daniel kehitti vielä legendaarisen lauseen: “If you do that, I will Tumbogele you.” Minun ymmärtääkseni se tarkoittaa sitä, että Daniel lähtee intensiivisesti tanssimaan ja laulamaan Tumbogelea uhkauksen saaneen ihmisen ympärillä. Mainio hemmo kaikin puolin siis.

 Maiju ja Tumbogele-mies

Danielin hymy kyllä pelasti monta hetkeä!

Yksi hyvästeltävistä Tansanialaisista oli Edward, joka innokkaana valokuvaajana toimi koko kurssin ikuistajana. Edward oli rauhallinen tyyppi, joka oli koko ajan jossain kameran kanssa. Kuvia hän otti pienellä digikameralla. Tansaniasta sanoimme heipat myös Dimazille, johon minä ainakin sain kontaktin vasta viimeisenä iltana. Dimaz tanssitti meitä kovasti paikallisella nuorisotalolla ja sillä pojalla ainakin oli rytmi veressä. Myös Tansanialainen opettaja Kedmon oli mainio tapaus, häneltä opimme kaikki parhaimmat leikit ja voi kun itsekin saisi sellaisen intensiteetin omaan ryhmänohjaajuuteen.


Kevinin lisäksi jäin kaipaamaan Kenialaista opettajaa Rosea. Hän oli minun oma lintuemoni ja monessa hetkessä tukeni ja turvani. Etenkin mieleeni jäi vierailu Barefeetillä, kun ryhmä näytti meille videon teatterifestivaaleista, jonka ryhmä järjestää joka vuosi. Minä meinasin purskahtaa itkuun kun näin videolta, miten katulapset esiintyivät ja heittäytyivät tanssiin. Rose puristi koko ajan kättäni lujaa ja silitti samalla peukalolla. Muutenkin opin häneltä uusia asioita tanssista ja pepun sheikkaamisesta ASIALLISESTI. :D Keniasta mukana olivat myös Perez ja Emmanuel. Perez oli kova tyttö tanssimaan ja paita ja peppu Claudian kanssa. Hän oli hyvin tyttömäinen. Emmanuel puolestaan vaikutti järkevältä ja asioista kiinnostuneelta ihmiseltä, mutta silti kovin symppistyypiltä.

Mamaaaa <3 Ihana lintuemoni! "We got the money!"

Monet heipat on siis sanottu, mutta elämä on jatkunut eteenpäin rullaten. Ihmisiä tulee jatkuvasti vastaan kaikkialla ja he pyytelevät puhelinnumeroa ja kyselevät milloin nähdään seuraavan kerran. Mutta eihän meillä ole aikaa nähdä kaikkia ihmisiä uudestaan. Varsinkin jos ensimmäinen tapaaminen on kestänyt ehkä 30 sekunttia, niin uusi tapaaminen ei välttämättä edes kiinnosta. Puhelinnumero on kuitenkin parempi antaa, koska usein ihmiset loukkaantuvat ja mököttävät jos niin ei tee. Sitten kun puhelinnumero on saatu niin se tallennetaan eikä välttämättä edes vastata, kun siitä numerosta tulee soitto. Toki osalle ihmisistä vastataan ja voidaan harkita näkemistä, mutta vain, jos heidän kanssaan on ensitapaamisella juteltu enemmäin kuin KAKSI SEKUNTIA. Nytkin tuossa taas yrittää yksi tyyppi soittaa sadatta kertaa Iidalle. Välillä ihmetyttää tämä puhelinnumerohässäkkä ja ollaan monta kertaa mietitty, kuinka onnellisia ollaan, että meillä on täällä eri numero kuin Suomessa. Silti turhauttaa, että niin moni tyyppi jonka kanssa tuli tutustuttua lähti pois heti ensimmäisen viikon jälkeen. Heidän kanssaan ehti kehittyä luottamus ja yhdessä hengailu tuli helpommaksi. Mutta minkäs teet. Mistä sitä tietää, vaikka jonkun Tansanialaisen tai Kenialaisen kanssa elämänpolut taas jonain päivänä kohtaa. Antaa elämän lipua etteenpäin ja katotaan mitä tapahtuu.


Like one of our friends would say:
Ol in ol. Mc u alot guyz.

Suresure.

Ja uusi lempi hashtagini: #lifegoeson

Suresure.

Niin ja tämän tekstin kirjoitti FAARAONPASKA aka Matuli-Patuli

Ystäväni Ennin lähdettyä syksyllä 2013 vaihtoon Islantiin laadittiin hänelle sitä varten pitkä to do -lista (ehdoton suosikkini oli “kuse geysiriin”, vaikkei tätä taidettukaan saada toteutettua). Joten vice versa, pitihän sitä saada lista myös Sambiaan. Tehtäviä listaan, tai oikeastaan listoihin, on kerääntynyt kiitettävästi. Ne on osoitettu osa henkilökohtaisesti minulle, osa kaikille kolmelle meistä. Asioita listaan on kerätty suuren ja moninaisen joukon voimin mm. Teatteriravintola Kivessä, Telakalla ja kaksissa eri läksiäisissä, joissa kaikissa alkoholilla ON ollut osuutta asiaan. Ymmärrettävästi siis osissa tehtävistä on käytetty... no, runsaasti mielikuvitusta, ja näin ollen niitä saattaa olla mahdotonta toteuttaa. Mutta yritämme parhaamme and here we go:

NOSTA paikallista rahaa ENNEN matkaa, fail
Suomeen ei edes tilata kwachoja, joten tämä tehtävä oli tuhoontuomittu jo alun alkaenkin. Dollareita kuitenkin nostettiin jonkun verran jokainen ja niillä saatiin ostettua viisumit lentokentältä. Eli ei totaalinen fail.

Näe neekeri, check
En tiedä kuka tämän on tänne listaan kirjoittanut, mutta nähty on. Tämä tapahtui jo Addis Ababassa, Etiopiassa. Tai ehkä peräti Helsinki-Vantaan lentokentällä...

Tapa jotain, check
Heti ensimmäisenä iltana tapettiin pari tappajatorakkaa ja yksi viaton heinäsirkkakin, kun pelästyttiin turhan paljon. Malariahyttysiä (tai ihan perus sääskiä) on tullut tapettua ja muita omituisia ötököitä, jotka yrittää tunkea turhan lähelle. Hämähäkit ja yöperhoset ollaan toistaiseksi jätetty rauhaan kuin myös seinän takana asuvat koirat. Ja ei, en halua tappaa koiria, mutta ensimmäisen yön ulvomisen ja haukkumisen jälkeen rakkauteni koiria kohtaan ei ainakaan kasvanut.

Viholliseni, heinäsirkka

Kieri kwachoissa, check
Tämäkin tapahtui heti ensimmäisenä iltana. Käytiin Matun ja Miian kanssa vaihtamassa loput dollarit kwachoiksi, koska oltiin nostettu niitä muita enemmän. Tai Matu ja minä onnistuttiin vaihtamaan, Miialle ei enää Sparin rahanvaihtopisteestä riittänyt kwachoja. Olimme nostaneet pankin tyhjäksi noin kolmella sadalla dollarilla.
Toinen kerta oli, kun kaikki seitsemän maksoimme kolmen kuukauden vuokramme käteisellä. Minä toimin maksunaisena ja parkkipaikalla auton takapenkillä rahoja laskiessani tuli olo, että teen jotain laitonta. Varsinkin kun kirjallinen sopimus oli tarkoitus allekirjoittaa vasta seuraavana päivänä (mikä on sambialaiseen tyyliin ehkä huomenna?).
Jotta toteutamme tehtävän myös konkreettisesti, tässä kuva Matusta kierimässä kwachoissa:

We got the money!

Kävimme myös kaupassa, lisää kwachoissa kierimistä

Intensiiviviikolla tuli tanssittua heimotanssia (check), soitettua viidakkorumpua (check) ja opeteltua paikallinen laulu (check). Veimme myös palan suomalaista kulttuuria (check) mm. Letkajenkan, salmiakin ja ruisleivän muodossa. Olemme oppineet tervehtimään paikallisilla kielillä (check) ja hankkineet paljon paikallisia ystäviä (check) heinäsirkoista maissilapsiin.

Tanssia, laulua ja viidakkorumpuja

Nana, Matu, Iida ja Veera

Ystäväni, heinäsirkka

~Animal.Lover_91

Intensiivikurssilla aloitettiin 23.2.2015 suunnitelman mukaan klo 8:30, tai reaaliaikaan noin tunnin myöhässä.. Heti ensimmäisissä harjoitteissa ja lämpissä huomasi miten kangistunut skandinaavinen (mutta toki hyväkuntoinen :P ) kroppani koittaa muovata itseään paikallisten lanteiden menoon ja ei onnistu siinä vaan räpiköi tiensä läpi “Tse-tsekulen” ja Bimba bimban”, eli afrikkalaisien tanssilämppien.
 
Ajatukset juoksevat kautta hämmennyksen, huiman jetlaakin (koska aikahan muuttuu  tänne tullessa) sekä häpeän kautta hikiseen olemukseeni jonka käsi jo tervehtiikin Tansanialaiset, Kenialaiset ja Sambialaiset läpi. Ainiin ja toki se samainen käsi tervehtii myös uudet suomalaiset tuttavat. Emmehän tunteneet Seinäjoen likkoja entuudestaan.
Mikä on tämä paikka? Jalassa on jo hyttysen pisto. Onkohan minulla jo malaria? Jos on niin mistä sen tietää? Pian on luultavimmin joka tapauksessa hieman ylilämpöä, vähintään auringon sanelemana ja pöntöllä istuminen, se kuuluu totutteluvaiheeseen.
 
Alussa aikaa kuluu höntteihin täytymisiin. Täytyy tehdä vaikutus. Täytyy olla varovainen. Täytyy oppia paljon ja nopeasti. Täytyy tutustua, luoda kontakteja. Täytyy kokea. Täytyy juoda ja syödä sekä hommata liittymä. Mikä bussi menikään Manda Hillin kauppakeskukseen? Paljonko mikäkin maksaa?
OLEN SAMBIASSA!
Intensiiviviikkoon, jossa mukana oli neljän maan kerma, kuului maiden esittäytyminen, lukuisia luentoja ja esitelmiä.
Suomi esittäytyi keskiviikkona laulaen ensin yhdessä “Minun kultani kaunis on”, jonka jälkeen Kokkolalaiset räppäsi Sannia, Leevi and the Leavingsiä sekä Jesse Kaikurantaa Seinäjokisten enkelikuoron säestämänä. Toki Vaka vanha Väinämöinenkin sai vuoronsa viimeisenä lauluna. Tarjolla oli ruisleipää ja salmiakkia. Luonnollisesti.
Ennakkotehtävämme Suomesta.
LONELY WOLF

Esitelmistä hiukan: Pohdimme ryhmissä yhteisen ongelman johon perehtyä laajemmin. Kurssilaisia muuten oli yhteensä noin 24 plus opet ja meidät jaettiin neljään poppooseen. Puiden kaataminen siihen pisteeseen, että metsät loppuu (kun uutta ei usein istuteta) valikoitui monien esitelmän aiheeksi. Teimme siis monikulttuuriset ryhmätyöt metsien häviämisestä (Deforestation) ja siitä koituneesta ongelmasta Afrikassa. Kaikki ryhmät hiukan eri vinkkelistä ja eri metodein. Oli mahtava huomata millaisia tapoja muut ryhmäläiset olivat tottuneet käyttämään. Musiikkia ja tanssia tuli kuvioihin heti enemmän.
  Yksi ryhmätöistä. Matu ja Gaga edustaa ! :)

Tuloksista olisi paljon kirjoitettavaa, mutta kerron vain, että tämä ongelma ei ole selvitettävissä viikon ajan kestävällä kurssilla tai edes tämän kolmen kuukauden aikana. Tarkoittaako se sitä, että asiaan ei pitäisi puuttua tai jättää uudet puut istuttamatta, niin EI. Mutta jatkan aiheesta myöhemmin.
Luentoja oppilailleen pitivät kaikkien osallistuvien maiden opettajat. Suomesta meiltä Kokkolasta Mikael Renlund  aiheellaan “Aspect of Resistance and Dialogue in traditional and Contemporary Performing Arts” sekä Seinäjoelta Jussi Kareinen aiheella“Development Policy Changes”. Sambiasta John Siakavuba “The Case of Traditional Performing Arts” ja Cheela Chilala “Semiotics of Minimalism: Negotiating Method and Message”.
Tansaniasta Kedmon Mapana “Theatre for Development in Socialist and Post-Socialist Tanzania”.
Keniasta Rose Omollo “The Role of Arts in Post-Conflict Reconstruction.
Aivan. Paljon luentoja. Paljon myös muistiinpanoja. Ei ihan niin paljon ymmärrystä, mutta sehän kehittyy kokoajan :D

Lisäksi saimme kaupunkikierroksen ja tutustuimme muutamaan joviaaliin organisaatioon.

Voin kertoo, että Kiuruvetiselle jäi osa kylänraiteista hiukan hämäräksi noin ensinäkemällä.
Mutta vierailut parissa organisaatioissa. Ne oli mahtavia ja niistä on ollut meille hyötyä!
Seuraavaksi hipaisu niihin:
1. MEDIA 365. Neljän sisaruksen firma. Järjestävät tapahtumia ja etsivät erilaisia kommunikointikeinoja tavoittaa ihmisiä erillaisten tärkeiden aiheiden tiimoilta. Esimerkiksi heidän tekemässään tv-sarjassa “Love Games” oli tilaajana taho joka halusi tiettyjen asioiden, kuten turvaseksin, tulevan sarjassa ilmi. Tekevät hyvin merkittävää ja tärkeää työtä!!
Yksi hyvin mahdollinen tuleva työpaikka. Seinäjoen likoista Gaga (Jessica) ja Veesa (Veera) Ovat jo nakitettuina heille Zambian Music Awardsiin apureiksi. Ei kuulosta yhtään huonolle!!!

2. BAREFEET. Organisaatio joka auttaa katulapsia, kanssanuoria, “kengättömiä” haavoittuvaisia ihmisiä. Barefeet theatre tekee monenlaisia tempauksia, esiintyy katulapsille, järjestää leirejä, festivaaleja....Unicefinkin kanssa työtä tekevä järjestö, jonka toimintaa Suomi on myöskin tukemassa rahallisesti. (Käy kattoo huvikses www.barefeettheatre.org. Löytyneen Facestakin.)
Mutta tärkein ja ikimuistoisin asia tässä kyseisessä vierailussa oli se, että lähdimme heidän mukaansa esiintymään köyhään slummikylään. Aluksi katsoimme hetken, mutta ei mennyt kauaa kun sanottiin, että on meidän vuoromme. Lauloimme hetken, pelkästään me valkoiset suomalaiset, kunnes tansaanialaiset, kenialaiset ja sambialaiset opiskelijat tulivat ripotellen mukaan. Niin esiinnyimme yhdessä ryhmänä näille kyläläisille. Tanssimme ja lauloimme  tansaanialaisten opettajan Kedmonin vetämänä! Kun olimme esiintyneet ihmiset ottivat kanssamme kuvia, he halusivat tulla kuulluksi ja nähdyksi joten he huutelivat meille jotakin osaa esityksestämme ohi kävellessämme. Nousimme bussiin ja lähdimme ajamaan. Perässämme juoksi lapsilauma monta kilometriä. Tämän videomateriaalin jaan myöhemmin jos netti antaa mahdollisuuden. EN OLE KOSKAAN KOKENUT MITÄÄN VASTAAVAA!!!!
Barefeet

Intensiiviviikko oli rehellisesti intensiivinen ja ujutti meidät hyvin täällä vallitsevaan tilanteeseen, sekä auttoi meitä luomaan kontakteja joita varmasti tulemme tarvitsemaan.


Intensiiviviikon loputtua 2.3 tuli pudotus. Mitä tapahtui? Mihin lähti Kenialaiset ja Tansaanialaiset? Kaverit hei, jos vielä kerran vedettäis Tumbogele ? (jälleen yksi äärettömän energisöivä tanssileikki)
Tottus iski vasten kasvoja, with a chair.

Faktat tiskiin.
1. Olen Sambiassa.
2. Asun UNZAn (University of Zambia) vierellä sijaitsevassa Common Wealth Centerissä. Majoituksessa, joka Suomeen verrattuna ei maksa mitään ja joka samalla opiskelijalle maksaa yöltä aivan liikaa.
3. Täytyy muuttaa.
4. Työpaikka on auki.
5. Täytyy etsiä töitä.
MISTÄ, MITÄ, MITEN? ÄITII!!
6. Täytyy ryhdistäytyä.
7. Etsiä lisää kontakteja, luoda lisää suhteita.
8. Käydä kaljalla. MITÄ?
9 .Täytyy ryhdistäytyä.
10. Olen pieni savolainen suuressa Sambiassa.

-savolaenen sambiassa part uno.

Mikä tämä blogi on? Ketkä tänne kirjoittaa? And WHY?

Tämä blogi kertoo. Tämä kertoo kolmesta teatteri-ilmaisun ohjaaja opiskelijasta,Iidasta, Mariannesta ja Maijusta, jotka lähtivät Sambiaan etsimään itseään. Eli tekemään kouluunsa harjoittelua/ kenttätyötään. This is something amazing. Something you will have a hard time believing.... Tämä blogi kertoo matkasta slummeihin, matkasta ruuhkabusseihin, kommuunielämästä seitsemän naisen kesken. Iholla. Tämä blogi kysyy. Saavutetaanko ymmärrystä? Toisistamme, malariaverkon asennuksesta tai paikallisesta kulttuurista? Saadaanko oikeasti aikaan hyvää vai tungetaanko eurooppalaista apua väkisin? Onko väärin loikoilla “kotona” uima-altaalla ja samalla työskennellä slummeissa? Kuinka pahasti selkä voi palaa (todella pahasti)? Vastataanko soittoihimme ja mitä meinaa muzungu? Tämä blogi vastaa. Mihin? No malta ja lue.







HELSINKI-VANTAA. NY MENNÄÄ!! Iida, Maiju ja Matu.



Blogin aloittaa nimimerkki Savolaenen Sambiassa, eli reaalielämän 22-vuotias Maiju Nousiainen. Olen ylpeästi Kiuruvetinen edelleen, vaikka tosiaan teatteri-ilmaisun opinnot soljuvatkin meren aaltojen harjalla Kokkolan päässä. Kirjoitan paljon siitä mitä täällä rehellisesti tapahtuu, Kuvaan organisaatioiden ohessa omia huomioitani välillä hipaisten pintaa, toisinaan uppoutuen johonkin yksityiskohtaan ärsyttävän tarkasti.Kaikki on uutta ja jännää,LIFE IS AMAZING!

Toinen kirjoittajista on Animal.Lover_91, eli Iida Sahlman Tampereelta. Lähden kirjoittamaan blogia mukaan pakkaamieni to do -listojen kautta. Jos Maiju kirjoittaa mitä täällä todellisesti tapahtuu niin minä varmaan valehtelen. Koko ajan. P.S. Oikeasti vihaan eläimiä.

Lisäksi täällä yrittää kirjoitella Matuli-patuli aka Faaraon paska aka Marianne Turtio 22, Oulusta, jolla on tällä hetkellä maailmanluokan känkkä ja tuska ja kaikki. Se kirjoittaa varmaan kulttuurieroista ja koti-ikävästä. Nyt se itkee turhautumisen kyyneleitä ja pelaa Kirkkovenettä, eikä sillä ole mitään hajua mistä se haluaa kirjoittaa. Eniten ketuttaa Sambia.






Ethiopian Airlines. I hope this plane won´t crash! Iidaa ei kinosta.